keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kerrassaan yksinkertaisen selkeä päivä sekä kauan kaivatut Caravaggiot

Kuten muinakin Lontoon-matkamme aamuina, lähdimme aamiaisen jälkeen tassuttamaan Lontoon kaduille. Käännyttyämme Euston Roadille kadulta, jolla hotellimme oli, näimme jälleen kerran komeaakin komeamman St. Pancrasin kansainvälisen juna-aseman.
- Muistatko, kun vaari-Orso luuli tätä kirkoksi? Alberto muisteli matkaamme, jolla mukana olivat vaari- ja mummo-Orso sekä Vanha harmaapäänalle muoreineen.
Erehdyksen vaara oli toki olemassa, mutta silti ajatus hieman hymyilytti meitä vieläkin.



Vaikka päivän piti olla matkamme virallinen Sherlock Holmes Day, aloitimme sen kuitenkin sivistyksen tyyssijasta: British Librarysta.
- Kas, Liisa ja Irvikissakin ovat täällä, minä totesin.



Myös Newton oli paikalla jo hieman ennen kirjaston aukeamista, jolloin mekin saavuimme pihalle.
- Miksi hänellä on vain joku harppi eikä lainkaan sitä omenaa? Alberto ihmetteli.
- Eikä hänellä ole edes sellaista peruukkia kuin muotokuvissa! minä hämmästelin.
Emme keksineet vastausta näihin arvoituksiin ennen kuin kirjaston ovet aukenivat ja pujahdimme sisään.



British Librarya voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita historian suurhenkilöiden alkuperäisistä raapustuksista. Kirjastossa on näyttelytila, jossa on mm. nähdä Anne Boleynin ja Henrik VIII:n yhdessä kirjoittaman kirjeen, The Beatlesien alkuperäisiä sanoituksia, lukuisten kuuluisien säveltäjien omakätisiä merkintöjä nuottiviivastoille sekä vähintään yhtä monien kuuluisien kirjailijoiden piiperryksiä musteella. Näyttelyssä on myös mm. upea Lindisfarnen evankeliumikirja sekä Gutenbergin Raamattu.

Normaalisti kokoelmiin kuuluu myös kaksi alkuperäistä Magna Cartan kopiota - koko maailmassahan näitä on säilynyt vain neljä. Tällä kertaa emme niitä kuitenkaan nähneet, sillä vielä talviloman aikaan Magna Cartan 800-vuotisjuhlavuoden näyttely oli vasta rakenteilla.



- Harmillista, Alberto totesi, kun huomasimme, ettei näyttely ollut vielä auki.
Onneksi kirjaston kauppa oli jo täynnä Magna Carta -aiheista ostettavaa, joten aivan ilman Magna Carta -vaikutteita meidän ei tarvinnut kirjastolta poistua.

Kirjastolta lähdimme tassuttamaan metrolle päin, sillä nyt alkaisi todellinen Sherlock Holmes -päivä, ja siitä syystä meidän oli päästävä Baker Streetille.
- Entäs jos menisimmekin bussilla? Alberto kysäisi, kun näimme Eustonin aseman kulmilla lontoolaisbussien kokoontumisajot.



Ikävä kyllä mikään busseista ei ollut menossa Baker Streetin suuntaan, joten jouduimme tyytymään alkuperäiseen suunnitelmaamme käyttää metroa. Sillä saavuimme kätevästi Baker Streetin asemalle, joka oli helppo tunnistaa.
- Katso, Alberto, tuo Sherlock Holmesin pää on tehty pienistä Sherlock Holmesin päistä! minä huudahdin.
- Elementary, dear Olivia, Alberto vitsaili. - Monesta pienestä päästä tulee tietenkin yksi iso pää.



Noustuamme metrosta jälleen maan pinnalle lähdimme tassuttelemaan pitkin Baker Streetiä. Ja eipä aikaakaan, kun eteemme tuli tutulta kuulostava osoite.
- Tässä se on! Alberto sanoi ponnekkaasti.



- Mutta Alberto, tässä osoitteessahan näyttäisi olevan museo, minä hämmästelin.
- Yksinkertaista, rakas Olivia! Alberto touhotti. Tietenkin tässä on museo, koska Sherlock Holmes eli melkoisen pitkän aikaa sitten viktoriaanisella ajalla.

Alberton selitys kuulosti loogiselta. Tosin jäin hieman miettimään, missä se BBC:n uuden Sherlock Holmes -sarjan Holmes sitten asuu.



Menimme museon kauppaan, josta sai myös ostaa pääsylippuja itse museoon. Kaupassa tapasimme hyvin sympaattisen lajitoverimme, joka oli tehnyt selvästi sherlockmaisen uravalinnan.



Sitten oli aika astua itse Sherlock Holmesin asuntoon. Salapoliisimme olohuoneessa tuli loimotti takassa kotoisasti. Herra Holmes oli ystävällisesti jättänyt paikalle hattunsa ja piippunsa, jotta museovieraat saattoivat poseerata niiden kanssa takan äärellä. Oli aivan selvää, että museoaikojen ulkopuolella hän selvästikin yhä edelleen asui juuri tässä asunnossa.



Eläkkeellekään sankarimme ei tietenkään ollut jäänyt - sen pystyi toteamaan hänen työpöydästään. Alberton täytyi olla väärässä viktoriaanisen ajan suhteen! Tosin se minunkin oli myönnettävä, että Holmesin työvälineet vaikuttivat melkoisen - no, viktoriaanisilta.



Kiipesimme portaita ylempiin kerroksiin. Siellä näimme kauhistuttavan suuren koiran pään, joka oli ripustettu seinälle kuin metsästysmuisto!
- Apua! Mikä tuo on? minä vouhotin.
- Elementary, my dear Olivia, sehän on Baskervillen koira, Alberto virnisti.
- No niinpä tietenkin, minä huokaisin ja unohdin ihmetellä, miksi sen pään täytyi olla seinällä.



Jostain syystä Holmesilla oli myös omituinen viehtymys pitää yläkerrassaan tutkimissaan tapauksissa tapaamiaan rikollisia ja muita ihmisiä. Tapasimme mm. kuuluisan Irene Adlerin ja Böömin kuninkaan, joka oli ollut vieläkään ymmärtänyt, että hänet oli jo tunnistettu.



Tutkittuamme tarkasti Sherlock Holmesin asunnon palasimme Baker Streetin metroasemalle, koska sen vieressä sattui olemaan yksi Lontoon monista Yo! Sushi -ravintoloista. Minusta on hauskaa katsella sushiannosten liukuvan ohitse ja valita niistä parhaat. Sushi olikin oivallinen ateria, vaikkei se ehkä ollutkaan teemallisesti sopivinta syötävää Sherlock Holmes -päiväämme.



No, seuraava vierailukohteemmekaan ei liittynyt Sherlock Holmesiin, joten menköön. Suuntasimme nimittäin Wallace Collectionille, josta Alberto oli saanut jo ennen matkaan lähtöä vihjeen.
- Täällä pitäisi olla merkittävä kokoelma haarniskoja, Alberto selitti, kun astuimme upean talon pihamaalle.



Ja totta tosiaan, haarniskojen keräily oli tällä kertaa otettu tosissaan. Näimme mm. tämän harvinaisen malliseksi mainitun kypärän:



Kokonaisia haarniskoja riitti enemmän kuin jaksoi tarkkaavaisesti katsoa. Ne sisälsivät enemmän tai vähemmän outoja yksityiskohtia.



Alberto oli innoissaan. Ainut asia, joka häntä häiritsi, oli se, että haarniskojen viereen vitriineihin oli asetettu rapiireja, eikä kukaan ritari koskaan käyttänyt mitään niin tyttömäistä asetta.

Alberton tuohtumus hellitti kuitenkin vähän, kun pääsimme kokoelman selkeän helmen ääreen.
- En tiennytkään, että hevosellakin saattoi olla rengaspanssari, minä ihmettelin.
- Niitä onkin säilynyt todella vähän. Siksi tämä on niin tavattoman hieno, Alberto selitti.



Wallace Collectionissa olisi ollut myös ylen määrin maalaustaidetta, mutta me olimme hieman kiireisiä, joten emme ehtineet katsastaa sitä. Asia ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan meitä, sillä ase- ja haarniskakokoelmassakin riitti ihmeteltävää yhdeksi museovierailuksi.

Oli aika suunnata syömään jotain hieman sushia tukevampaa, koska meillä oli ohjelmaa iltamyöhään. Päädyimme annokseen, jota saa käytännössä jokaisesta pubista: chicken tikka masalaan. Annos oli perushyvää englantilaista pubiruokaa - public house ei petä koskaan!



Vatsat täysinäisinä kävelimme Museum of Londonille. Museon seinällä hyppi omituisen näköisiä ukkoja.
- Tuo on taatusti jotain salakirjoitusta! minä selitin tietävänä, vaikken osannut lainkaan arvata, mikä ukkojen viesti olisi.
- Tämäkin on hyvin yksinkertaista, Alberto pääsi jälleen pätemään, ukot ovat hypänneet tänne Sherlock Holmes -tarinasta "Tanssivat kuviot", jossa ne todellakin välittävät salaisia viestejä.
Ikävä kyllä Sherlock Holmes selvitti tarinassa kuvioiden arvoituksen paljon kätevämmin kuin me - vaikka kuinka tuijotimme seinää, tanssivien ukkojen viesti jäi meille epäselväksi.



Museum of Londonissa on paljon nähtävää, ja tällä kertaa jopa eräs sukulaisemme oli saanut pienen mutta sievän osastonsa museosta - nimittäin Karhuherra Paddington.



Paddingtonia uudessa viime vuonna valmistuneessa elokuvassa esittänyt sukulaisemme oli ystävällisesti antanut roolivaatteensa näyttelyyn.



Tapasimme myös sukulaisemme, joka esitti Paddingtonin vaativaa luonneroolia 1970-luvun televisiosarjassa.



Sympaattiseen Paddingtoniin tutustuttuamme tulimme kurkistaneeksi nurkan taa ja näimme jotain, mitä ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua sympaattiseksi ja pienimuotoiseksi: Lontoon pormestarin vaunut!
- Järkyttävää pönötystä! Alberto tuomitsi oitis.
Minunkin oli pakko olla samaa mieltä: premeus voi todellakin mennä yli.



Viihdyimme museossa mainiosti iltaan saakka, sillä olimme varanneet liput mielenkiintoiseen keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli "Who's the best Watson?" - Sherlock Holmes -filmatisoinneissa tietenkin. Harmiksemme "Who's the best Holmes?" -ilta oli vietetty jo ennen Lontoon-matkaamme.

Neljä asiantuntijaa esitteli oman suosikki-Watsoninsa, joista äänestettiin lopuksi. Ehdolla olivat Martin Freeman, Jude Law, André Morell ja David Burke. Päädyimme Alberton kanssa äänestämään eri Watsonia. Ennen äänestystä Albertokin osallistui keskusteluun kannattamalla muutaman muun innokkaan kanssa David Burken jälkeen Jeremy Brettin Holmesin rinnalla Watsonia esittänyttä Edward Hardwickea parhaaksi Watsoniksi. Alberton perustelu tosin oli jälleen kerran perin kummallinen:
- Mielestäni Edward Hardwicke on paras Watson, koska hän on Watsoneista ainut, joka onnistui pakenemaan myös vankileiri Colditzista!
Osa yleisöstä oli ymmällään Alberton kommentista, mutta muutamasta naurun pyrskähdyksestä päätellen ainakin jo hieman varttuneemmat brittiläisen TV-draaman ystävät olivat hoksanneet, mistä oli kyse.



Iltatilaisuus ei tietenkään ollut sattumanvarainen, vaan se liittyi Museum of Londonissa parhaillaankin olevaan Sherlock Holmes -näyttelyyn. Holmes-teemapäivämme päättyikin mainiosti juuri tuon näyttelyn kiertämiseen.

Näyttelyn alkupäässä oli suurin osa kiinnostavimmista esineistä. Alberto nappasi oitis valokuvan Hammerin "Baskervillen koira" -elokuvan julisteesta.
- Todella upea juliste! hän hehkutti. - Ainoa, josta tarvitsee ottaa kuva.
- Niin, ja ainoa näistä julisteista, jonka kuvaaminen on kielletty, minä huomautin, kun huomasin pienen kuvauksen kieltävän merkin julisteen vieressä.
Alberto oli hetken hiljaa. Sitten hän päätyi patenttiratkaisuunsa:
- Olen varma, ettei kielto koska karhuja.
Tähän luottaen saatte nähdä julisteen tässä:



Erityisen kiintoisaa oli tietenkin nähdä Sir Arthur Conan Doylen alkuperäisiä Holmes-käsikirjoituksia...



... ja Sidney Paget'n alkuperäisiä The Strand Magazineen tehtyjä Holmes-kuvituksia.



Onneksi BBC:n uutta Sherlock-sarjaakaan ei ollut täysin unohdettu: näyttelyssä oli Benedict Cumberbutchin sarjassa käyttämä takki.



Varsin mainion Sherlock Holmes -päivän jälkeen uni maittoi. Sikeästi nukutun yön jälkeen olikin matkan viimeinen kokonainen päivä Lontoossa.

Sekin päivä alkoi tietenkin englantilaisella aamupalalla. Otimme aina kaiken, mitä hotellissamme oli saatavilla: pavut, kananmunan, makkaran sekä pekonin. Muissa pöydässä istuvia tarkkailtuamme havaitsimme, että kaikki eivät tohtineet toimia tällä tavoin. Eniten meitä hämmästytti eräs kanssaturisti, joka halusi ainoastaan papuja.



Onneksi makkarattomuus, pekonittomuus ja niin edelleen eivät olleet meidän ongelmiamme. Sen sijaan se oli, että The National Galleryn Caravaggiot olivat vielä näkemättä. Niinpä meidän ei auttanut muu kuin lähteä katsomaan, olisiko galleria nyt kokonaisuudessaan auki. Tällä kertaa meitä onnistikin.

Emme kuitenkaan menneet suoraan Caravaggion teosten luo, vaan annoimme muillekin taiteilijoille mahdollisuuden. William Turnerin teos "Sotalaiva Temerairen viimeinen matka" oli kieltämättä vaikuttava valonsa vuoksi.



Koko gallerian hämmentävin teos oli luonnolliseen kokoon maalattu hevonen, jonka taustalla ei ollut mitään.



Valtavaa hevosmaalausta ihmeteltyämme pääsimme viimein jatkamaan tassuttelua kohti Caravaggioja. Alberto tunnisti teokset jo kaukaa.
- Tätä "Emmauksen ateria" -maalausta osasin odottaakin, mutta täällähän on kaksi muutakin, Alberto touhotti.



Todellakin, The National Galleryssa oli kolme Caravaggion maalausta. Yhdessä niistä oli karmiva kohtaus, jossa Salome on Johannes Kastajan pään kanssa. ¨



Viimeinen kolmesta maalauksesta oli ehkä hieman harmittomampi. Sen nimi oli "Liskon puraisema poika". Tai harmittomuusaste riippuu tietenkin liskosta.



Positiivinen yllätys oli myös se, että galleria oli saanut lainaan mielenkiintoisia El Grecon teoksia. Maalauksesta Jeesuksesta Getsemanen puutarhassa oli kaksi versiota, joista tämä oli harvinaisuus museossa siinä mielessä, että se kuuluu yksityiskokoelmaan.



Myös maalaus Jeesuksesta temppelissä hajottamassa myyntikojuja oli hyvin vaikuttava.



Lopuksi vilkaisimme reilun sadan vuoden takaisia suurnimiä. Monet'n maalaus sillasta on aina yhtä vaikuttava.



Vincent van Goghin maalaamia auringonkukkia voisi myös katsella vaikka kuinka kauan.



Alberto oli innoissaan havaitessaan, että van Gogh käytti sivellintä eri maalauksissa aivan eri tavalla. Yhtä kaikki jälki oli vakuuttavaa.



Kun pujahdimme ulos galleriasta, huomasimme, että museon eteen oli kerääntynyt suuri määrä ihmisiä seuraamaan jotain esitystä. Liityimme joukkoon ja näimme, kuinka katutaiteilija hivutti itsensä tavattoman matalalla olevan riman alitse, vaikka rimassa oli tuli! Olimme vaikuttuneita ja kauhuissamme!



Onneksi ehdimme katsoa esityksen loppuun, sillä meidän oli suunnattava jälleen metroon ja Victorian asemalle. Meillä sattui nimittäin olemaan liput Wicked-musikaalin päivänäytökseen.



Wicked oli oivallinen tapa viettää matkamme viimeistä iltapäivää Lontoossa. Yllätys ei liene sekään, ettei Ozzdust boutiquesta tarvinnut poistua tälläkään kertaa tyhjin tassuin - ostin nimittäin hienon The Grimmerie -kirjan, jossa kerrotaan kaikki oleellinen Wicked-musikaalin kymmenvuotisesta historiasta.

Vihreän noidan jälkeen meidän oli vielä huolehdittava siitä, että Lontoon-vierailumme pakollinen fish and chips -annos tulisi syötyä. Teatterin läheltä löytyi oivallinen pubi, jonka kala-peruna-annos oli suurin näkemämme.



Seuraavana aamuna lähdimme jo aikaisin lentokentälle. Matkatarinointimme Lontoosta päättyy siis tähän. Mutta seurailkaapa blogia - kaikenlaista mielenkiintoista on tulossa piakkoin!

Ei kommentteja: